Miksi tunnet kuten tunnet?

Luen paraikaa psykologi Tony Dunderfeltin kirjaa nimeltä Ilon psykologia ja siinä käsitellään mm. tunteiden vaikutusta iloon - asiaa, jota itsekin olen välillä päässäni pyöritellyt. 


Ei ole yhdentekevää toimiiko tunteidensa mukaan vai ei. Mikäli toimii tunteitansa vastaan, ne ikäänkuin tukahdutetut tunteet jäävät taustalle eikä sen vuoksi jätä rauhaan. Tämä pätee yllättävän moneen asiaan, kun alkaa miettiä.  

Tietysti ennen kuin voi niiden tunteiden vietäväksi heittäytyä, ne tulisi kyetä tunnistamaan. On nimittäin vaara, että siinäkin menee vikaan. Omia tunteitaan pitäisi osata tulkita, jotta niitä voi käsitellä. Kirjassaan Dunderfelt toteaa, että joskus psyyke tuottaa perusteettomia ajatuksia tai paniikinomaisia tulkintoja elämästä, joiden vaikutuksenalaisuudesta voi olla hankala päästä eroon. Itse järkeilin, että joskus pelon tunne voi johtua aiemmista epäonnistumisista. Näin ollen jos kuuntelisi pelkkää tunnetta, jättäisi todennäköisesti tekemättä sen mitä aikoi tehdä. Jos sen sijaan ymmärtää tunteen alkuperän ja tavallaan tapahtumaketjun siellä taustalla, pystyy punnitsemaan tunteen kuuntelun / tunteen mukaan toimimisen hyötyjä ja haittoja. Voi myös miettiä miten se mahdollisesti näkyy, jos tunnetta ei seuraa. Dunderfeltin mukaan negatiivinen tunne on kuin hälytyskello, joka ilmoittaa jonkin asian vaativan huomiota. Hän peräänkuuluttaa ns. helikopteriperspektiivin omaksumista eli otetaan etäisyyttä, tulkitaan rauhassa tunteen (tai asian) alkuperää ja keskitytään ongelmakeskeisen ajattelun sijaan ratkaisukeskeiseen ajatteluun ja toimintaan. Negatiiviseen tunteeseen ei pidä jäädä vellomaan. 

Itselleni tunteiden merkitys ja niiden mukaan toimiminen korostuu varsinkin vaikeissa tilanteissa. Toki järki yleensä ohjaa, mutta voisi sanoa, että tunteet hienosäätävät toimintaa.


Esimerkiksi voisi ottaa eräät illanistujaiset, joihin minut ja mieheni kutsuttiin jokunen vuosi takaperin. Meillä oli silloin yksi lapsi ja tilanne oli se, että yöt olivat rikkonaisia ja minulla päivät yksinäisiä. Toki mieheni tuli illalla kotiin, mutta se oli sitten sitä ruuanlaittoa ja lapsen hoitoa. Ei oltu silloin vielä yhtä kokeneita arjenpyörityksessä kuin tällä hetkellä :) Toisin sanoen yhteistä aikaa ei hirveästi ollut ja oma jaksaminen oli heikoilla. Sinällään koin velvollisuutta mennä iltaa istumaan, koska minusta on mukavaa, jos joku järkkäilee kemuja ja niissä on yleensä hauskaa. Näinä kiireisinä aikoina porukka kieltäytyy helposti, joka on ärsyttävää juhlan järjestäjälle. Tähän voinee samaistua jokainen juhlia joskus järjestänyt.

Olin jo ilmoittanut, että osallistumme kemuihin ja muksulle oli hoitopaikka sovittuna. Alkoi ahdistaa. Ahdisti ajatus valvoa vapaaehtoisesti myöhään, kun voisi nukkua. Ja ahdisti ajatus olla sosiaalinen isossa porukassa, kun oman puolison kanssa ei ollut tullut juteltua kunnolla hetkeen tai vietettyä aikaa muuten kuin rättipoikkiväsyneenä. Mietin miten tilanteesta voisi päästä pois. Oikeastaan ratkaisuksi tuli lopulta puskista tullut hölmö sanaharkka juhlien järjestäjän kanssa. Normaalisti pyrin näkemään riitatilanteiden yli ja olemaan vähemmän pikkumainen, mutta nyt lmoitin melko suorilta ettemme tule ja sen jälkeen varasin kylpyläloman minulle ja miehelleni. Tuntui kuin iso taakka olisi otettu harteilta. Saisin nukkua ja viettää aikaa mieheni kanssa. Oli paras ratkaisu hetkeen ja hyvä osoitus tunteiden kuuntelemisen tärkeydestä. Sanaharkkakin saatiin sovittua ja seuraavissa kemuissa taidettiin taas olla mukana.



Pienillä asioilla ja arjenvalinnoilla pystyy vaikuttamaan omaan iloonsa ja arjessa jaksamiseen. Vaikka tässä postauksessa lähestyin iloa negatiiviselta kantilta, tarkoitus on silti keskittyä ilon löytämiseen. Ne negatiiviset tunteet eivät välttämättä tule syyttä ja siksi niille pitäisi suoda hetki aikaa - ainakin sen verran, että ymmärtää miksi tuntee niinkuin tuntee. Sitten voi keskittyä niihin asioihin, jotka tuovat aitoa iloa - sellaista, joka sopii siihen hetkeen.

Iloa sunnuntaihin!

-Laura


Yrittäjien tarinoita kuuntelemassa

Koska olen kauniisti sanottuna "between the jobs", mulla on hyvä mahdollisuus hyödyntää erilaisia mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä tapahtumia. Tänään täällä Lappeenrannassa järjestettiin yrittäjyysfoorumi, jossa muutamat menestyneet yrittäjät esittelivät tarinaansa ja samalla loivat uskoa mahdollisesti aloittaville yrittäjille.



Paljon porukkaa. Aika paljon nuorisoa, kun järjestäjänä oli mm. ammattikoulu ja ammattikorkeakoulu.

Itselleni kaikkein antoisimmat puheenvuorot tarjosi Jounin kaupasta tunnettu Sampo Kaulanen sekä Biancaneve-vaateyrityksen perustaja Elina Loueranta.

Varmaan kaikki somea yhtään käyttävät ovat törmänneet Jounin kaupan fb-julkaisuihin, joissa milloin arvotaan pipoa ja milloin puhelinta. Täytyy myöntää, että jossain kohtaa ne alati kavereiden sivuilta omaan feediini nousevat julkaisut alkoivat ärsyttää, mutta en siltikään poistanut tykkäystäni Jounin kaupan sivulta. Syy tähän on ihan se, että haluan mielenkiinnolla seurata kauppiaan somemarkkinointia, joka hänen omien sanojensa mukaan tähtää siihen, että jokainen tykkääjä tulisi jossain vaiheessa käymään kaupassa myös ihan fyysisesti ja tuomaan muutaman euron kassaan. 

Onhan sitä tietynlaista yrittäjyyden riemua ollut mukava seurata, kun näiden pipoarvontojen lisäksi on ollut ulkomaisia asiakkaita kosiskelleita kampanjoita ja kuulinpa tänään, että some oli valjastettu käyttöön myös Venlaa havitellessa. Minusta on innostavaa tarkkailla miten jokin tietynlainen kampanjointi puree, ts. mitä ihmiset alkavat jakamaan ja millaisista julkaisuista tykätään. Meillä jokaisella on omat outoutemme ;) 



On nostettava hattua Sampolle siitä, että ihan lukujenkin valossa somemarkkinointi on näyttänyt purreen ja se itsensä likoon laittaminen on selkeästi ollut superhyvä veto järkyttävän velan kuittaamista ajatellen. Aiemmin sivusin postauksessani yrittäjän riskistä, että uskaltaisiko sitä ottaa sen parikymmentä tonnia, että pääsisin alkuun. Tuo Sampo otti jonkun yli 10 miljoonan lainan uuteen kaupparakennukseen, joka sijaitsee 600 ihmisen paikkakunnalla. Olisi jäänyt itsellä ottamatta. Sanon ihan suoraan :) Vaikka tuo mies on välillä ihan ärsyttävyyteen asti yhdessä jos toisessa mediassa, hän näyttää osaavan sen pelin. Jään mielenkiinnolla seuraamaan millaisia juttuja Sampo keksii tulevaisuudessa. Asennetta ei ainakaan puutu :)

Elina Loueranta kävi kertomassa oman tarinansa Biancaneve -yrityksen perustamiseen johtaneista asioista sekä askeleista kohti menestystä. Hän voitti tänä vuonna Pirkanmaan vuoden nuoriyrittäjä palkinnon ja on luotsannut urheiluvaatteisiin keskittynyttä yritystään jo vuodesta 2006. Yritys valmistaa kilpailuvaatteita mm. taitoluistelijoille ja fitnessurheilijoille, ja valikoimaan kuuluu myös oma urheiluvaatemallisto. On heidän valmistamiaan pukuja nähty muuten myös linnanjuhlissa  ja missikiertueilla. Ei paha!! 



Alkusysäys yritykselle tuli jo reilu 20 vuotta sitten, kun Elina teki taitoluistelujoukkueelleen esiintymisasut. Sen jälkeen ompeluinnostus kasvoi ja ajan myötä harrastuksesta tuli ammatti. Elina sanoi, ettei ole brändännyt tavoitteellisesti. Se kuulemma tapahtui vähän vahingossa, kun hän oli tehnyt itselleen hatun, jossa oli kissankokoisin strassikirjailuin yrityksen logo. Ihan lähimmät ihmiset epäilivät massiivisen logon olevan ihan hölmö juttu, mutta asiakkaat alkoivatkin kysellä ja pian näitä pipoja piti tehdä myös myyntiin. Sitten pipoja ja muita vaatteita alkoi olemaan asiakkaiden päällä somessa leviävissä kuvissa, jne...

Elinan tarina sykähdytti monellakin tapaa. Ehkä se suurin yhteys syntyi siinä kohtaa, kun hän kertoi olevansa kahden lapsen äiti. Hän kertoi kuinka oli ajatellut lasten ollessa leikki-ikäisiä, että he pärjäävät hyvin siellä työhuoneella mukana ja sopeutuvat erittäin hyvin yrittäjän arkeen. Kuitenkin nyt viimeisen vuoden aikana hän oli kokenut ahaa-elämyksen, että sen onnen tulisi löytyä sieltä arjesta. Näin ollen hän on nyt pyrkinyt iltaisin olemaan lapsille ihan aidosti läsnä ja kuunnella vaikkapa mitä oli koulussa ruokaa. Mahdolliset tarvittavat työjutut ehtii sitten tehdä lasten nukahdettua. Jotenkin tuli ihan omat opiskeluun liittyvät kipukohdat mieleen, josta kerroin pari postausta takaperin. 

Jos tiivistäisi tämän päiväisen annin kolmeen kohtaan:

1. Usko omaan ideaasi ja luota, että se kantaa. Epäilijöitä riittää aina. (liittyy niin yritysideaan kuin markkinointistrategiaan)
2. Verkostoidu, löydä sopivia yhteistyökumppaneita.
3. Ole rehellinen. Avoin vuorovaikutus sidosryhmien kanssa auttaa niin hyvinä kuin varsinkin huonoina hetkinä. 

Opiskelun ja kotiäitiyden yhdistäminen

Koska juuri julkaisin graduni, voinee sanoa kaiken olevan paketissa ja minun onnistuneen tavoitteessani. Kauppatieteiden maisteriopinnot ovat olleen haaveeni lukioiästä lähtien, joten fiilis on aika huikea!

Minulta usein kysytään miten olen onnistunut yhdistämään täysipäiväisen opiskelun ja kotiäitiyden.  Ajattelin nyt kirjoitella siitä vähän. Helppoa se ei ole ollut. Tehtävissä kyllä. Kyse on priorisoinnista. 

(Teille, jotka ette tienneet, opiskelin kauppatieteiden maisteriohjelmassa tietojohtamista, sivuaineeni oli tuotantotalous)

Lapsien kanssa kotona ollessa ei pysty tekemään koulun eteen mitään. Tai pystyy, mutta se ei ole kenenkään edun mukaista. Kokeilin. Päädyin huutamaan naama punaisena lapselle (silloin heitä oli kaksi ja toinen nukkui päikkäreitä), että katso nyt hetki sitä Titi-nallea, niin minä kirjoitan muutaman rivin tätä tehtävää. Lapselle tuli pahamieli ja minulle tuli pahamieli. Eikä siinä dvd:n aikana ehdi kovin paljoa ajatuksia kokoamaan, jotta saisi jotain merkittävää ruudulle naputeltua. Tämä oli silloin, kun olin vasta aloittanut opinnot. En siis vielä oikein osannut tehdä tätä kodin ja koulun yhdistämistä järkevästi.


Tuo täysipäiväinen opiskelu omalla kohdallani poikkeaa merkittävästi totutusta. Minulla oli opiskelijakortti ja kaikki eli minut laskettiin täysipäiväiseksi opiskelijaksi, mutta luennot minulla oli aina perjantaisin ja lauantaisin (niinä viikkoina kun oli). Luentoja oli yhtenä tai kahtena viikkona. Joskus oli molemmat päivät ja joskus vain toinen. Koulutusohjelmani oli laadittu niin, että se on mahdollista suorittaa työn ohessa. Lapsien kanssa kotona oleminen oli se minun työ.

Luentopäivinä minulla oli suurena apuna lasten isovanhemmat, joiden luona lapset vuoroon olivat. Lauantaisin mieheni oli kotona, joten luonnollisesti hän oli silloin lasten kanssa. Ymmärrettävästi koulun käyminen vaatii muutakin kuin luennoilla istumista (kun sekään ei ole pakollista), joten kotitehtäville piti löytää aikaa. Suoritin koulun täyspäiväisen opiskelun tahdissa eli 60 opintopistettä/lukuvuosi. Sanomattakin selvää, että välillä käytiin äärirajoilla, sillä toisin kuin normaali päivätyö, lastenhoito ei pääty iltapäivällä vaan jatkuu aamu seitsemästä aina sinne ilta kahdeksaan/yhdeksään. Sitten on aikaa tehdä niitä kouluhommia, jos jaksaa. Välillä ei jaksanut. Sen huomaaminen on tärkeää, muuten palaa loppuun. 

Meillä kouluhommat oli pääasiassa ryhmätöitä, joka on minusta hyvä juttu. Sieltä tuli ryhmän puolelta sellaista pientä positiivista painetta onnistua ja toisaalta itse pystyi luottamaan, että tekemällä oman osuutensa hyvin, arvosanat ovat mieleisiä. Meillä aikuisopiskelijoilla oli monella se periaate, että tehdään niin hyvin kuin pystytään. Kerran tehdään, niin miksi suotta tehdä sinne päin, kun samalla vaivalla saa tehtyä lähes priimaa. Hyvä ryhmä ja kaikinpuolin mahtavat vuosikurssilaiset olivat merkittävässä asemassa opintojen sujumisessa. Toki tärkein oli aito oma kiinnostus opiskeltavaan alaan (tietojohtaminen, johtaminen ja tuotantotalous), mutta ei sitä huonossa porukassa olisi jaksanut vääntää :)

Koulutöille löytyi aikaa, kun istuimme miehen kanssa alas, merkkasimme päivät, jolloin tehdään juttuja perheenä, jolloin minä teen hänen työpäivän jälkeen koulutehtäviä ja jolloin hän tekee työpäivän jälkeen omia juttuja. Ja saatoin minä itsekin joskus harvoin tehdä jotain muutakin kuin opiskelua omalla ajallani, piti välillä päästä juoksemaan tai luontoon muuten liikkumaan. Meillä on perhekalenteri puhelimissa, joka helpottaa arjen organisointia ihan älyttömästi! Itse halusin, että opinnoistani ei olisi kovin suurta haittaa lapsille. Toki se oli heille jossain määrin kova paikka, kun äiti ei ollutkaan päivittäin heidän kanssaan ja välillä iltaisin sulkeutui työhuoneeseen. Varsinkin esikoinen reagoi vahvasti, kun silloin alussa yritin vähän liian innokkaasti löytää niitä hetkiä opiskella. Siitä hänkin tasaantui, kun minä ensin ymmärsin koska kannattaa opiskella ja koska ei.


Pystyin opiskelemaan myös silloin, kun olin viimeisilläni raskaana kolmannen muksun kohdalla. Sovin ryhmäläisten kanssa niin, että teen joko heti ryhmätyön alkuun liittyviä osuuksia tai ryhmätyön loppuun liittyviä osuuksia, koska synnytys tapahtuisi täysin varmasti ryhmätyön aikana. Tällä tavoin onnistuin rauhoittamaan itselleni sellaisen pari-kolme viikkoa, ettei minun tarvinut edistää koulutehtäviä yhtään. Luennoilla en käynyt vauvan kanssa, mutta kävin minä meidän ryhmätöitä esittelemässä. Kerran poika oli äitini kanssa aulassa varttumassa (hän oli silloin tosi tosi pieni) ja toisella kerralla hän taisi olla kotona päiväunilla isänsä kanssa :)

Omat vinkkini opiskelun ja kotiäitiyden yhdistämiseen:


1. Etsi opiskelupaikka, jossa ei ole läsnäolopakkoa
2. Kerää itsellesi sopiva verkosto, joka hoitaa lapsia ollessasi koulussa. Älä kuormita yhtä ihmistä liikaa. Ei voi olettaa, että joku viettäisi kaikki vapaapäivänsä lapsia hoitaen.
3. Priorisoi. Karsi päivistä turhat asiat pois, niin saat aikaa opiskelulle. Itse jätin television katselun. En edes muista koska olisin viimeksi seurannut jotain sarjaa. En koe jääneeni mistään paitsi.
4. Löydä samanhenkiset ryhmäläiset, joiden kanssa pystyy sumplimaan aikatauluja ja joilla on samanlaiset arvosanatavoitteet.
5. Ole valmis tekemään paljon töitä.
6. Muista välillä tehdä myös muuta kuin opiskella tai olla lasten kanssa. Käy lenkillä, näe kavereita, istu metsässä kivellä. Mitä tahansa, joka auttaa nollaamaan päätä. Alkoholia en suosittele, sillä vaikka se saattaa nollata päätä, seuraavana päivänä olo ei välttämättä ole kovin tuottelias tai rauhallinen.